9. joulukuuta 2012

Onko muka jo joulukuu?


Nenäpunkki on selätetty! Konna sai viimeisen napin maanantaina. Oireet katosivat aikalailla kokonaan heti toisen lääkkeen jälkeen ja meno on karanteenin jälkeen jatkunut entisellään, eli pää kolmantena jalkana.

Eilen käytiin treenien (jotka muuten päättyivät eilen, miten syksy on mennyt näin nopeasti?) jälkeen Lemmenlaaksossa. Ostin alkutalvesta Konnalle tuon PerusPompan, joka toimi niin niillä lähes 20 asteen pakkasilla, kuin pidempien ulkoilutuokioiden aikana kevyemmissä pakkaslukemissa. Ajattelin ensin, että investoisin myös ToppaPomppaan, mutta totesin, että tuo versio ja tarvittaessa sen alle laitettava neulemantteli toimivat varmasti vallan hyvin sitten, kun pakkasasteita on yli 20.

Tänään päivä vierähti Messukeskuksessa, pihakoirien ja mitteleiden kehän reunalla kuikuilemassa (ilman koiraa, siis). Lopulta väsytti niin paljon, että ostoksetkin jäivät tekemättä, eikä nyt oikeastaan ollut millekään suuremmalle hankinnalle tarvetta. Jos olisi ollut, niin tuoltahan se olisi kannattanut ostaa, kun näytti sen verran hyviä messutarjouksia olevan.

Palaan kuulumisten kera paremmalla ajalla mutta kerrottakoon jo nyt, että tammikuussa aloitetaan hajukurssi, jossa tutustutaan eri "hajulajeihin". Samalla treeniporukalla ja ohjaajalla kuin kuluneen syksyn treenit, eli sopivan kokoinen ryhmä ja tutut koirakot! Tästä lisää myöhemmin.

19. marraskuuta 2012

Peti potilaalle

Riipaisin hetki sitten kasaan Konnalle pedin käyttämättömäksi jääneestä trikookuteesta. Tuli hyvä, vaikka alemmassa kuvassa näyttääkin siltä, että pedin tarkoitus on vielä aavistuksen epäselvä... Kyllä se jo kävi tekemässä pesän tuohon, siirsi tosin keltaisen peiton puoliksi ulos pediltä ja muotoili sen tyynyksi patjan sijasta. Taidan tehdä uuden pedin harmaasta kuteesta jossakin vaiheessa, sillä musta on omiaan näyttämään kaiken valkoisen karvan tuplana.

Viime viikonloppuna jouduin toteamaan, että Konnalla on nenäpunkkeja (oireet olivat selvät ja niitä on ollut lähipiirin koirissa) ja maanantaina saatiin, erinomaisella palvelulla, lääkkeet nopeasti kotiin ja ensimmäinen nappi juuston mukana kurkusta alas. Kuluneen viikon ja sitä edeltäneet muutamat päivät köhimistä, käänteistä yskimistä, nenän nuolemista ja pään ravistelua ovat vieneet voimia ja K on ollut selkeästi apeampi normaaliin verrattuna. Uskon kyllä, että suurin osa apeudesta on lääkkeen syytä, sillä se tuntuu kaikesta päätellen aika voimakkaalta myrkyltä. Sitä pitäisi napsia nyt vielä kolmen viikon ajan, onneksi vain kerran viikossa. Toivottavasti oireiden kokonaan kaikottua myös virkeystaso palautuu ennalleen. Nyt on jo selkeästi oireet jo tasaantuneet kun alkuviikosta kaikki lenkit olivat alusta loppuun saakka räkimistä ja niiskuttelua.

Käänteinen yskiminen (jos joku onnekas ei tiedä, niin tämän voi lukea) on muuten yksi inhottavimmista asioista, joita olen joutunut todistamaan. Konnalla se on sellaista erittäin nopeatahtista (nopeampaa kuin linkin takana löytyvä video mopsin yskimisestä mutta kuulostaa täsmälleen samalta) ja se ainakin sitä pitkään seurailtuani tuntuu hallitsemattomalta, jopa tukehtumisenomaiselta. Sitä en ole onneksi nyt muutamaan päivään kuullut, toivotaan etten kuulekaan. Samaa se teki viime talvena kennelyskän aikoihin, johtuu luullakseni molemmissa tapauksissa ylähengitysteiden ärsytyksestä (joko siis limasta tai punkeista tai molemmista).

Loppuviikosta virkeyttä on riittänyt jo lyhyisiin treenijaksoihin. Eilen, kun veljeni oli meillä kylässä, Konna pääsi näyttämään välähdyksen erinomaisesta päättelykyvystään. Veljeni, tapansa mukaisesti, heilutteli puhuessaan kädessään puista noutokapulaa (yleensä siis mitä tahansa esinettä), joka tipahti hänen kädestään maahan. Konna oli heti kolahduksen kuultuaan paikalla, nosti kapulan ylös ja odotti saavansa namipalkan. Kun palkkaa ei veljeltä tullut, se tipautti sen, nosti uudestaan ja odotti palkkaa, tipautti ja nosti uudelleen. Tällä välillä kävin hakemassa jääkaapilta namia ja palkkasin seuraavasta onnistuneesta suorituksesta (nosto+pitäminen).

Me nimittäin ei vielä(kään) olla treenattu kapulan nostamista maasta, ainoastaan sen ottamista kädestä ja pitämistä suussa. Tuo maasta nosto+pitäminen oli siis vallan uutta. Hittolainen, se pitää mua varmaan ihan tyhmänä, kun en ole tajunnut vaatia siltä vielä enempää. Pieni juttuhan tuo on, mutta edistystä siksi, etten ole missään vaiheessa harjoitellut sen kanssa tuollaisen (jonkin muun kuin leikki-)funktion omaavan esineen nostoa maasta. Juuri tuo on sitä, mistä Päivi edellisellä tunnilla puhui kun kehotti rohkaisemaan koiraa keksimään asioita itse. Nyt kun se vielä yhdisti kaksi asiaa noin hienosti yhteen, ai että.

9. marraskuuta 2012

Isojen kysymysten äärellä

Sain seuraavan Marilta haasteen:

“Ohjeet haastetuille: Jokaisen haastetun tulee vastata niihin 11 kysymykseen, jotka haastaja on esittänyt ja postata ne blogissaan. Valitse sitten 11 uutta haastateltavaa ja linkitä heidät postaukseesi. Keksi 11 uutta kysymystä, joihin haastettujen tulee vastata. Älä haasta sitä henkilöä, jolta sait haasteen.”


1. Onko koirallasi tiukka kuri vai onko sillä samat tai lähes samat oikeudet kuin muillakin perheenjäsenillä?
On rajat siihen asti, kun itse koetaan tarpeelliseksi. En puhuisi, että oikeudet ovat samanlaiset kuin muilla perheenjäsenillä, sillä koen meidän ihmisten kuitenkin hallitsevan arkea (sama koskee kissoja). Eivätkä eläimet edes osaa ajatella omia oikeuksiaan samalla tavalla kuin ihmiset. Kissojen jahtaaminen on kiellettyä, pikkuvessaan (kissojen valtakunta) meneminen on kiellettyä, poistuminen ovesta on kiellettyä ilman lupaa (takapihalle tai rappukäytävään), ruokaa odotetaan kunnes annetaan lupa syödä ym. Sen sijaan sohvalle saa tulla ja jalkopäässä sängyssä saa nukkua. Jostain näkökulmasta saatetaan olla lepsuja, jostain tiukkoja.

2. Puetko koirasi vaatteisiin? Jos puet niin miksi?
Puen, talvisin ja vaihtelevasti vesi- ja räntäsateella. Muistan joitakin vuosia sitten sanoneeni, etten hanki koiraa, jota täytyy pukea. Pihakoira on kuitenkin muuten ympäri vuoden varsin säänkestävä, joten takin päälle laittaminen on hyvin pieni vaiva. Lähinnä siksi, että K:n olisi miellyttävämpi ulkoilla sateessa ja pakkasilla, eron huomaa heti. Talvitakki laitetaan päälle tuuliolosuhteista riippuen varmaan -5 ja -10 asteen paikkeilla.

3. Talutushihna vai flexi? Miksi?
Talutushihna, ehdottomasti. Hihnan kautta koiran on helpompi tulkita mitä toisessa päässä tapahtuu. Koiran hallinta on helpompaa, esim. fleksin narusta on vaikeampi tarttua kiinni jos tulisi tarve saada koira nopeasti lähemmäs itseä, myös siksi että jos ei ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti ja koira lähtisi jonkin pieneläimen perään, fleksi irtoaa helpommin kädestä jne.

Olen taluttanut hihnassa paria normaalisti fleksitalutettavaa koiraa ja alku on aina kaoottista, kun ne rupeavat hihnassa "vetämään", eli siis kulkemaan samalla tavalla kuin fleksissä remmi jatkuvasti tiukalla. Hihnan avulla saa aina fleksissä kulkeneen koiran hyvin nopeasti kuuntelemaan ja tunnustelemaan enemmän taluttajaa.

Jos hihnan huonoja puolia miettii, niin ehkä se, että oman olotilan nyanssit välittyvät sen kautta koiralle aivan äärettömän helposti. Eli jos jännittää, koira tuntee sen hihnan kautta. Toisaalta sen avulla voi myös kertoa, että kaikki on hyvin.

4. Jos ostat kaupasta itsellesi herkkuja, ostatko niitä tasapuolisuuden nimissä myös koirallesi?
En. Minä herkuttelen, koska minä voin, koira herkuttelee siksi, koska sitä ruokkiva taho mahdollistaa sen. Koira ei tarvitse herkkuja, ei myöskään ihminen, mutta minä voin tehdä sen valinnan tiedostamalla siihen liittyvät "riskit". Keskustelimme Lauran kanssa juuri tällä viikolla siitä, miten koira ei ole valinnut minua vaan minä olen valinnut sen, joten velvollisuuteni on tarjota sille parasta mahdollista ruokaa. Keskustelu alkoi teemalla "syön huonompaa ruokaa kuin koirani".

Konna saa muutenkin hyvin vähän mitään ylimääräisiä herkkua. Ainoa "herkku" ovat nakit, jota käytän treenatessa, mutta niiden syöminen on aina pois ns. normaaliravinnosta. Lasken nykyään oikeastaan jo ihan normaaliin ravintoon kuuluvaksi aamulla ennen töihin tai kouluunlähtöä annettavan kongin (yleensä kalkkunaa tai sikanautaa) tai namipallon ja satunnaiset rouhetikut.

5. Mitä epäkoiramaista harrastat koirasi kanssa?
En oikeastaan keksi muuta, kuin saunomisen. Ja ylipäätään Konna haluaa olla kaikessa mukana, se tuijottelee  tarkkaavaisesti usein kun esim. ripustan pyykkiä kuivumaan. Samalla tavalla kun meidän pikkuinen Hunni-kissa katselee aamuisin vieressä kun meikkaan. Jos jotain epäkoiramaista keksin, niin Konna söisi mielellään sitrushedelmiä, banaania ja vihanneksia.

6. Mistä asiasta olet koirassasi erityisen ylpeä?
Pakko sanoa, että sen perusiloisesta luonteesta. Muutamaan kertaan koirapuistoissa kuullut "se ei oo koskaan aikasemmin leikkinyt täällä kenenkään muun kanssa!" ja "se on aina aikaisemmin ollu niin arka ettei uskalla leikkiä" ovat tuntuneet erityisen hyvältä. Silloin olen tuntenut suurta ylpeyttä, kun se tajuaa asioita itse ja on innoissaan, kun oppii uutta. Ja siitä, etten kokemattomana koiranomistajana (Konna on ensimmäinen koirani) ole ainakaan aivan täysin sitä pilannut.

7. Onko koiraharrastus sinulle välineurheilua?
Ei. Jossain vaiheessa olin jopa aavistuksen murheissani siitä, miten kovin kilpavarustellulta tietyissä ympyröissä koiraharrastaminen tuntui. Se jopa vei intoani harrastaa. Nykyään osaan jo tarvittaessa sivuuttaa aiheen kokonaan, enkä kohtaakaan sitä enää niin paljoa, kun olen löytänyt meille täydellisen treeniporukan ja ohjaajan.

Edelleen aina välillä tuntuu, ihan lähtökohtaisesti koko koiramaailma (ei pelkästään harrastusten ympärillä) kaikenkarvaisine koirakkoineen siltä, että koiria vertaillaan toisiinsa ja yritetään keksiä toisista koirista huonoja puolia, jotta oma koira tuntuisi jotenkin, en tiedä, tärkeämmältä?

Tärkeämpää on mielestäni muistaa se, että varusteet ja välineet ovat vain meidän ihmisten hömpötystä (toki osa on hyödyllisiä, mutta onko sillä merkillä niin väliä?), koirat eivät kilpaile keskenään siitä, kenellä on hienoin jokin, tai siitä, kenellä on eniten koiraurheiluvaatteisiin puettu omistaja. Jos nyt puhutaan ihan normaalista arjesta, on hyvin luonnollista, että omistajansa mielestä oma koira on se maailman paras ja ihanin, joten miksi sellaisista asioista pitäisi kilpailla?

8. Puhutko koirastasi usein sellaiseen sävyyn, että vastapuoli luulee sinun puhuvan lapsestasi?
En. Puhuessani Konnasta puhun siitä tai tosta tai (mun) koirasta. Jos puhun itsestäni koiranomistajana, olen juurikin koiranomistaja tai emäntä. Konnalla on muutamia hellittelynimiä, mutta niitä käytetään vain suljettujen ovien takana. En ole mamma eikä A ole iskä, enkä puhuttele niin myöskään muita koiranomistajia.

9. Tuntuuko sinusta joskus, että koirasi ei ole koira vaan joku muu ötökkä?
Hehhee, ei oikeastaan. Joskus se muistuttaa kissaa, kun elää kahden sellaisen kanssa.

10. Keikuttaako koirasi päätään, kun juttelet sille? Miltä se sinusta tuntuu tai mitä ajattelet siitä?
Keikuttaa, tosin hyvin satunnaisesti. Olen ymmärtänyt, että keikuttaminen liittyy kuulemiseen ja tarkkaavaisuuteen.

11. Kolme adjektiivia, jotka kuvaavat parhaiten koiraasi.
Iloinen, reipas, sopeutuva.

Valitettavasti rikon heti haasteen sääntöjä ja haastan vain Lauran vastaamaan kysymyksiin. En myöskään keksi uusia kysymyksiä, sillä Marin kysymykset olivat mielestäni hyvin tärkeitä pohdittavaksi!

5. marraskuuta 2012

Noutokapula tutuksi ja pohdintaa syksyyn


Ensilumi tavoitti meidätkin jokunen tovi sitten. Konna oli aivan ihmeissään lumesta takapihalla. Se skannasi nuuskutellen varmaan koko pihan tarkasti läpi ihmetellessään lunta ja otti spurtein tuntumaa valkoiseen maahan. Muutaman päivän ehti sekin valkoinen tavara pihaa koristaa, sittemmin täälläkin on satanut vain vettä siinä perinteisemmässä muodossa.

Eilen oltiin taas Päivin tunnilla, tällä kertaa kahdella koirakolla. Laura ja Fram treenasivat noutokapulan kanssa, joten mekin aloitettiin kapulaan tutustuminen (ainoa saatavilla oleva kapula oli vähän liian painava, joten käytettiin aluksi pusikosta löydettyä keppiä).

Konna tajusi treenien aikana todella nopeasti mistä on kyse. Treenien jo päätyttyä tiputin kepin vahingossa kädestäni, jolloin Konna nosti kerta kerran jälkeen kepin ja tarjosi sitä minulle. Tässä vaiheessa oli palkattava avokätisesti, kun se teki tuon täysin oma-aloitteisesti. Se ei olisi millään meinannut lopettaa ja siitä näki, miten päässä raksutti, kun se keksi itse mitä pitää tehdä. Vielä tässä vaiheessa ei oltu harjoiteltu kepin nostamista maasta, lähinnä vain sen ottamista kädestä ja sen pitämistä suussa.

Päivi myös suositteli ottamaan taas naksuttimen käyttöön, jotta pystyn oikea-aikaisemmin kertomaan sille, mitä se teki oikein ja halutusti. Aloitettiin naksuttelemaan heti eilen helpoista jutusta, kyllä tuo näyttää vielä tajuavan naksauksen idean. Saatiin myös hyvää palautetta siitä, miten hyvin Konna seuraa tekemisiäni ja hakee tukea minusta, nyt täytyy sitten keskittyä siihen, että se äkkäisi asioita enemmän itse, jotta se tulee entistä varmemmaksi tekemisistään.

Kävin tänään hakemassa kunnollisen noutokapulan ja treenattiin jo muutama lyhyt pätkä niin, että Konna käyttää kapulaa suussaan samalla kun pidän kapulaa kädessäni. Muutaman kerran se jo otti kapulan kokonaan itselleen, mistä sai hurjat kehut.

Kapulanhakureissulla törmättiin pieneen pihakoirapentuun, joka osoittautui Nybygårdsin X-pentueen Xaraksi. Olin ihan äimänä, kun en ole täällä aikaisemmin törmännyt kuin yhteen pihakoiraan. Olivat matkalla pentukouluun, josta en myöskään tiennyt vaikka siinä ihan vieressä melkein asutaan.

Konna yritti komentaa pentuja (pentukoulun alkamista odotteli myös pikkuinen chihuahua), se ei ole juurikaan pieniä pentuja nähnyt, ihmetteli varmaan hajua ja sitä (ihmisen mielestä ihanaa) pennun koheltamista. Kohelsi se toki itsekin, ei malttanut pysyä aloillaan lainkaan.

Pentujen näkemisen jälkeen sitä aina miettii kuinka mukava olisi kasvattaa laumaa jossain vaiheessa yhdellä nelijalkaisella. Nimenomaan mukavaa, enkä siihen vielä ryhtyisi, sillä syyt ovat itsekkäitä (toisaalta, mitkä valintamme eivät olisi?). En kyllä taitaisi ihan vielä jaksaakaan pentuaikaa uudestaan - ei sillä, etteikö meillä olisi mennyt kaikki hyvin, mutta kun ne on pieninä niin avuttomia toheloita! Nykyään on niin helppoa, en oikeastaan edes muista minkälaista on virittää kerta kerran jälkeen uusia sanomalehtiä lattialle ja opettaa pennulle asioita alusta alkaen. Ehkä se tapahtuu sitten, kun osaan perustella itselleni toisen koiran tarpeellisuuden, myös Konnan kannalta. Siihen voi mennä joko hetki tai vuosia.

22. lokakuuta 2012

Kaislikossa suhisee

Perinteisiin kuuluu, että kesä hautautuu vasta sitten, kun vuoden viimeinen mökkireissu on tehty. Meidän syksy alkoi siis virallisesti eilen, kun kaasutettiin viikonlopun jäljiltä mökin pihasta kohti kotia.







Tarkennus taas aivan pielessä, mutta rytökasoista löytää komeimmat kepit.
Jokaisen mökkireissun jälkeen vahvistuu entisestään ajatus omasta talosta ja reilunkokoisesta maapläntistä, jolla Konna (ja koska siihen varmasti menee vielä useampi vuosi, myös mahdollisesti toinen koira) voi olla irti ympäri vuorokauden.

14. lokakuuta 2012

"Se käsi meni taas taakse." "No voi hitto." - - "KÄSI!" "No hemmetti!"

Otsikko on ote keskustelusta viime sunnuntailta, se aukeaa myöhemmin tekstissä.



Olen unohtanut ihan kokonaan kertoa, että meillä on uusi treeniporukka! Tai ei uusi muuten, kuin että ei olla treenattu yhdessä aikaisemmin. Täälläkin monesti mainittu Laura ja hänen ystävänsä (kaikki koirat näkyvät täällä) järkkäsivät meille kolmelle koirakolle yksityistunteja Päivi Romppaiselta, joka on kirjoittanut Hyvä koira kotiin -teoksen ja toimittanut Tommy Wirenin Onnistu koirasi koulutuksessa -kirjan (en ole itse lukenut kumpaakaan vielä).



Tunnit alkoivat viime sunnuntaina ja jäin kihertelemään ilosta tunnin jälkeen. Lähinnä siksi, että kun loppukesän ja alkusyksyn olen keskittynyt oman itseni korjaamiseen ja niihin viesteihin, joita Konnalle minusta eri tilanteissa välittyy, aloitettiin Päivin kanssa poistamalla maneereita (selkeästi siis jatkokoulutus tunnetilojen jälkeen!). Niitä pieniä yksityiskohtia omassa tekemisessä jotka ovat koiralle vihjeitä tietynlaisesta toiminnasta.



Yksi esimerkki siitä, mihin sunnuntaina keskityttiin. Konna aina välillä seuratessa edistää. Palkkaa selvästä edistämisestä ei saa, mutta olen varmasti meidän yhteiselon aikana palkannut sitä väärässä kohdassa. Edellisellä TOKO-kurssilla ei saatu edistämisestä mitään kommenttia, joten hyvä että se nyt tässä vaiheessa tuli esiin.



Ja sitten huomattiin, että seuratessa vien AINA remmikäteni selän taakse takakautta. Siis ihan aina. Heti kun remmikäsi roikkui sivulla ja remmi edessä, edistäminen jäi. Ja minä kun en edes tiennyt, että se käsi sinne taakse aina livahtaa! Ja livahtihan se, harjoituksissakin, silloin kun keskittyminen herpaantui.



Yksi, nyt jälkikäteen hyvin oleelliselta tuntuva juttu, joka minulta on jäänyt liian usein tekemättä, on tilanteen kuvitteleminen päässä ennen tekemistä. Auttaa keskittymään ja helpottaa huomattavasti suoritusta, kun on jo "tehnyt sen" ajatuksissaan. Meni paremmin kuin pitkään aikaan ja hitsit, on ylipäätään ihan mielettömän kiva nähdä muidenkin tyttöjen ja heidän koiriensa edistyminen. On kutina, että tämän syksyn aikana meillä tulee olemaan kivaa! Tunteja on nyt koko loppusyksyn ajan joka toinen sunnuntai, tarvittaessa useammin jos sellaisia tilanteita tulee. Päivi vaikutti tosi mukavalta tyypiltä ja kartoitti laajasti kaikkien taustat ja toimintamallit, joita sitten tarvittaessa lähdetään hiomaan tai korjailemaan.

Jotain se vissiin yritti jutella kun on suu auki.



Vielä yksi, oikeastaan noihin tunnetiloihin liittyvä huomio: en ole kuullut toisille koirille haukkumista moneen viikkoon! Kiinnostusta ohikulkeviin koiriin edelleen löytyy, mutta sellainen liiallinen kohkaaminen ja häsellys on jäänyt, kuten myös se haukkuminen. Vähänhän tuo edelleen innostuu toisista koirista, mutta se ei ole enää sellaista joka suuntaan vipeltämistä kuin ennen.


Sen sijaan tänään Konna kyllä sai vipeltää ihan luvan kanssa kaikkiin ilmansuuntiin. Ulkoilutin taas pitkästä aikaa myös kameraa ja tänään mentiin niin lujaa, kuin kuvista näkyy. Onnistuneiden kuvien (kuten toinen kuva) lisäksi lähes parasta on epäonnistuneet kuvat, joissa koira on jopa ehkä enemmän itsensä näköinen kuin muissa. Kuten esimerkiksi tuossa yllä. Ihana ilma, ihana päivä!

Aamu-uniset

Meidän laumassa on vain yksi aamuvirkku ja se olen minä. Siinä missä minä alan aamulenkin jälkeen touhuta keittiössä ja olohuoneessa, Konna painuu suoraan makuuhuoneeseen isännän jalkojen väliin. Eikä suostu nousemaan sieltä ennen kuin isäntä lähtee liikkeelle. Tämä on aamurutiini, johon minulla ei ole mitään asiaa. Tänään(kin) sain osakseni pahoja katseita, kun menin kamerani kanssa häiritsemään tuota kuherteluhetkeä.





9. lokakuuta 2012

Viertolanrannan pihakoiratreffit



Sunnuntaina treffattiin joukko Nybygårds-pihakoiria Viertolanrannan koira-aitauksella Tikkurilassa ja nähtiin Konnan emä Hippu, veli Tito ja sisko Iina (ja tietysti Jonna, Vickan ja Pipin). Oli mukava tavata Hipun omistaja Heidi ekaa kertaa kunnolla! Kaikki paikallaolleet koirat olivat sukua toisilleen, jännä miten erilaisia koiria samaan sukuhaaraan ja samaan pentueeseen mahtuu.

Konnan veljestä Titosta en yrityksistä huolimatta saanut ainuttakaan onnistunutta yksittäiskuvaa. Seuraavalla kerralla sitten! Titon blogista löytyy lisää kuvia treffeiltä, loput omat kuvani löytyvät täältä.

Konnan mamma Hippu.
Konna ja Jonna.
Sisko Iina.

Koira-aitaukseen saavuttaessa paikalla oli myös 5-kuukautinen kelpie-pentu, joka oli pakko saada kuvaan.



26. syyskuuta 2012

Reissussa

Sain tälle päivälle yllättävän vapaapäivän koulusta ja sen myötä hyvän syyn vihdoin lähteä Konnan kanssa reissuun. Olen pitkään luvannut työkavereille, että käyn Konnan kanssa pyörähtämässä toimistolla ja tänään lähdettiin puoli kymmenen aikoihin Keravalta kohti Etu-Töölöä.

Junassa matkustaminen onkin Konnalle tuttua, sillä Konnan ollessa pieni käytimme junaa paljon. Nyt viimeisestä junareissusta on jo aikaa, mutta homma luonnistui yhtä hyvin kuin ennen. Hyvinnukutun yön jäljiltä vieterikoira pursusi energiaa, minkä takia aika junassa kävi vähän tylsäksi, mutta olipa oiva tilaisuus treenata kärsivällisyyttä ja odottamista. Matka ei kuitenkaan kestänyt kun sen vähän reilu 20 minuuttia.

Rautatieasemalta käveltiin uutta Baanaa pitkin Leppäsuonkadulle. Reilun kilometrin matkalla kohdattiin ensimmäinen tihkusade, joka hätkäytti lähinnä huonosti sateeseen varustautunutta emäntää. Pienten sisäänpääsyongelmien jälkeen päästiin sisälle ja Konna tutki paikkoja innoissaan ja moikkaili tyyppejä. Rapsutteluunkin malttoi asettua hetkeksi. Pusuja K jakoi jokaiselle, jonka nassu sattui olemaan tarpeeksi matalalla.

Toimistolla viivyttiin pari varttia, minkä  jälkeen jatkettiin matkaa Rajasaareen päin. Olin aavistuksen skeptinen vallitsevista sääolosuhteista, mutta päätin kuitenkin, että käväistään ainakin portilla. Meidän onneksemme tuolla välillä ei vettä satanut ja selvittiin saarelle kuivina.

Pyörittiin jonkin aikaa ihan yksinämme saarella ja sain hyvin aikaa napsaista kameralla muutaman kuvan. Suurin osa niistä oli kuitenkin taas täynnä pelkkää hiekkaa, epätarkkoja tassuja tai pyllyä, kuten alla.

Kun kierrettiin saarta ja oltiin jo melkein takaisin portilla, tuli vastaan ihanan lauhkea labbis ja nuori bokseri, joka oli mielettömän kiltti. Leikki aivan samalla tyylillä kuin Konna, pystypainia ja tassuilla sohimista - harmi vaan, että kokoero oli niin valtava. Löysivät sitten yhteisen sävelen ja jahtasivat toisiaan tovin. Lopulta ei vietetty saaressa kuin puolituntinen, minkä jälkeen lähdettiin kotiin päin.

Sää ei näyttänyt enää niin epävarmalta, joten päätin lähteä kävellen kohti Pasilaa ja junaa. Matkaa tuolle välille kertyi yhteensä kolme kilometriä, minkä Konna jaksoi vielä erinomaisesti. Eläintarhan kohdalla meidät yllätti taas kuuroluontoinen tihkusade, joka kasteli minut, jälleen, läpimäräksi. Junassa K kampesi heti syliin ja istuikin siinä melkein koko kotimatkan.

Matkaa kertyi noin seitsemän kilometriä, plus puolituntinen Rajasaaressa, junamatkat, n. 40 min ja matkat aseman ja kodin välillä, ja lopulta koko matka kesti reilu neljä tuntia.

Kaupungin vilske oli Konnalle uutta, joten henkisestikin joutui jossain määrin koetukselle. Vaikka se ei ollut moksiskaan autojen määrästä, eikä oikein välittänyt ihmisistäkään (toimiston tyttöjä lukuun ottamatta). Se sopeutuu yllättävän nopeasti muutenkin tilanteisiin ja ääniin - katseli ehkä ensimmäiset kaksi ratikkaa vähän pälyilevästi mutta sen jälkeen ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Sama juttu, kun kuultiin koko matka Rajasaaresta Pasilaan omituista, matalaa pauketta (ilm. räjäytystyömaalta): katsoi ensimmäisen kerran paukkeen suuntaan ihmeissään ja sen jälkeen minuun, myöhemmät paukkeet eivät saaneet osakseen mitään reaktiota, mitä nyt toista korvaansa nosti joissakin väleissä.

Kiva päivä kaiken kaikkiaan, minkä seurauksena vieterikoirakin on poikkeuksellisesti hyvin väsynyt. Vähän mietin jossakin vaiheessa päivällä, että onkohan tuo liian rankka matka kaikkineen (uusia juttuja, uusia paikkoja, paljon erilaisia sisätiloja ja ärsykkeitä), mutta eipä tuo väsymys näkynyt kuin vasta kun päästiin junaan ja kotiin.

19. syyskuuta 2012

Lauantaina

Tapasimme lauantaina Framin ja Lauran pitkästä aikaa, sillä Fram on ollut kuluneen kuukauden sairaslomalla. Kun koirat olivat saaneet päästettyä suurimmat höyryt pihalle, harjoiteltiin muutamia liikkeitä. Olen erityisen ylpeä siitä, miten Konnan paikallaanmakuu sujui, vaikka häiriönä oli toinen koira, joka seurasi nakkikättäni kun loittonin Konnan luota. Mahtavaa! Päästiin myös pidempään etäisyyteen ja pidempään paikallaanmakuuseen kuin aikaisemmin, sekin on mahtavaa!

Tänään meidän seisomistreenit sai yllättävää potkua, kun tajusin kaivaa esiin naksuttimen pitkästä aikaa. Meidän on myös huomattavasti parempi treenata ulkona, sisätiloissa tuo syttyy äärettömän nopeasti.







16. syyskuuta 2012

Sunnuntai kuvina

Ihanan leppoisa ja silti energinen sunnuntai! Käytiin pitkällä, kiireettömällä lenkillä sekä heittelemässä frisbeetä joen varrella. Päivällä Konna nautti syksyauringon lämmöstä takapihalta käsin.


13. syyskuuta 2012

Testissä uusi objektiivi


Kummipoika (8,5 kk) oli meillä illan kylässä, joten sain yllin kyllin mahdollisuuksia testailla uutta objektiiviani sekä lapseen että koiraan. Kummipojan vierailu taisi olla pienelle pihakoiralle henkisesti rankka, sillä Konna on pien-ihmisen lähdettyä maannut yhtä soittoa ylläolevan kaltaisella pienellä rullalla sohvan reunalla. Kummipoika on muuten ainut lapsi, jonka kiljumista K sietää (voin vannoa, että siinä rikkoutuu kaikki mahdolliset työturvallisuus-desibelirajat, kun hän päättää kiekaista keuhkonsa tyhjäksi).

11. syyskuuta 2012

Ajatuksia kuluneelta viikolta

Tunkeilija-eposodi jatkuu... Sunnuntai-aamuna samainen katti oli rappukäytävässämme. Olin lähdössä Konnan kanssa aamulenkille, kun kuulin rappukäytävästä maukunaa. Siinähän se oli, raapi oveamme ja vaati päästä sisälle. Nyt ei ole epäilystäkään, etteikö kyseinen kissa olisi tässä samassa asunnossa joskus asunut.

Harmiksemme emme sunnuntainakaan ehtineet napata kissaa kiinni, sillä olimme lähdössä heti aamusta Kaarinaan (ja alueemme löytöeläintalo siis sijaitsee Riihimäellä). Sillä välin, kun yritin selvitellä, malttaisiko joku toimittaa katin perille, päästi naapurin setä kissan takaisin ulos. Se siitä sitten.

En ole vielä tavoittanut isännöitsijää, jolta ajattelin tiedustella, josko ilmoitus entisille asukkaille olisi mahdollinen. Kummallisinta on, että Karkulaisiin ja Karkureihin, sekä löytöeläintaloon jättämieni havaintojen perusteella ei yksikään henkilö ole ottanut minuun yhteyttä. Kissaa ei ole edes ilmoitettu kadonneeksi, vaikka se kuntonsa ja pannattomuuden puolesta on aivan varmasti sisäkissa.

Kun edellisellä TOKO-kurssilla (kirjoitin siitä täällä) käytiin läpi ALO-luokan neljää ensimmäistä liikettä, viimeksi saatiin ohjausta neljään viimeiseen, eli seuraamiseen kytkemättömänä, luoksetuloon, hyppyyn ja liikkeestä seisomiseen.

Konnan reagointi luoksepäästävyyteen tuli minulle hieman yllätyksenä. Olen tiedostanut, että K on jonkin verran pidättyväinen vieraita kohtaan, mutten ole kokenut, että siihen olisi lainkaan tarvetta puuttua. Toiset ovat herkempiä kuin toiset, niin ihmiset kuin eläimetkin, eikä mielestäni ole tarpeen odottaa, että koira ottaisi vastaan mitä tahansa keneltä tahansa (edit: pidättyväisyydellä tässä yhteydessä tarkoitan lähinnä siis sitä, että Konna ei ole innolla juoksemassa vieraan ihmiseen syliin tai rapsutettavaksi, mutta nopeasti haistettuaan ja tehtyään tuttavuutta ottaa vieraat pusutellen). Treeneissä se kuitenkin oli yllättävän herkkä.

Pidättyväisyys treeneissä ilmeni lähinnä niin, että Konna ensin nopeasti ohjaajaa haistettuaan liikkui jalkojeni taakse piiloon ja yritti vältellä ohjaajan kosketusta. Selkeästi sitä kiinnosti tietää, mikä toi tyyppi on, mutta ei uskaltanut jäädä paikalleen koskettavaksi. Treenaamme toistaiseksi niin, että totuttelemme vieraan ihmisen läheisyyteen lyhyissä jaksoissa pitkin harjoituksia, paineistamatta Konnaa liikaa.

Varmasti treeniympäristö vaikuttaa tuohon eniten, sillä kotona tai muissa tutuissa ympäristöissä pidättyväisyyttä ei ole tuolla mittapuulla ollut. Emme koskaan ole treenanneet vastaavanlaisessa ihmishäiriössä, eli epäilen myös tilanteen uutuuden olevan Konnalle epämiellyttävä - miks toi ihminen saa nyt muka tulla tähän kun me aina muulloin mennään vaan kaikista ohi? Se on myös oppinut tunnistamaan treenipaikan tietyistä maamerkeistä ja hajuista ja virittyy alueelle saapuessamme ihan erilaiseen mielentilaan kuin muualla.

Mutta kaikin puolin siis treenit meni loppua kohden tosi hyvin ja aina treenien loppua kohden luoksepäästävyys sujui jo helpommin kuin heti tunnin alussa. Paikallaanmakuukin sujuu paremmin, vaikkei vielä ihan kahteen minuuttiin tai oikeaan etäisyyteen ylletäkään (ollaan vielä kaukana, mutta edistystä on tapahtunut!).

Olen myös saanut uutta otetta Konnan ohjaamiseen ja tulkintaan. Muutamaan otteeseen hölmöilin oikein urakalla, kun ohjaaja käski seuraamisessa kääntymään oikealle - oltiin ennen treenejä treenattu niin tiuhaan täyskäännöksiä että käännyin sitten aina vahingossa 180 astetta vaikka 90 olisi riittänyt. Tämä siis toistui, ei vain yhden tai kaksi kertaa... Seuraamisessa ei ole juurikaan muuta korjattavaa, kuin irtoamisten vähentäminen ja seuraa -käskyn tehostaminen.

Käytiin lopuksi vielä läpi kaikki liikkeet ja jipot niiden treenaamiseen, joten toivottavasti parin viikon päästä seuraavalla kurssikerralla ollaan taas astetta edistyneempiä!

Kuvat ovat tämän illan lenkiltä Keravanjoen varrella. Paikalla oli meitä ennen tainnut olla joitakin narttuja, sillä K sekosi aivan täysin hajuista. Katsoin parhaaksi siis pitää sitä vapaana vain lyhyitä jaksoja, onneksi pidinkin, sillä ensimmäinen vastaantullut uros ei Konnan mielestä ollut lainkaan tervetullut sitä ohittamaan. Onneksi lopulta rauhoittui ja viimeisimmät ohitukset sujuivat mallikkaasti, vaikka koko loppulenkki ajoittaiseksi vetämiseksi menikin.

(P.S. Pitkällisen itsekritiikin ja -arvioinnin tuloksena olen tullut tulokseen, että omassa toiminnassani luoksepäästävyys-tilanteessa olisi voinut olla parantamisen varaa. Taisin itse jännittää harjoituksissa erilaisia tilanteita, minkä seurauksena ei Konnakaan voinut tuntea oloaan turvalliseksi ja reagoi siksi vahvemmin, kuin mitä arkiolosuhteissa reagoisi. No, onneksi virheistä oppii ja edetä voi vain jos välillä kompuroi.)