Noutokapula tutuksi ja pohdintaa syksyyn

Ensilumi tavoitti meidätkin jokunen tovi sitten. Konna oli aivan ihmeissään lumesta takapihalla. Se skannasi nuuskutellen varmaan koko pihan tarkasti läpi ihmetellessään lunta ja otti spurtein tuntumaa valkoiseen maahan. Muutaman päivän ehti sekin valkoinen tavara pihaa koristaa, sittemmin täälläkin on satanut vain vettä siinä perinteisemmässä muodossa.

Eilen oltiin taas Päivin tunnilla, tällä kertaa kahdella koirakolla. Laura ja Fram treenasivat noutokapulan kanssa, joten mekin aloitettiin kapulaan tutustuminen (ainoa saatavilla oleva kapula oli vähän liian painava, joten käytettiin aluksi pusikosta löydettyä keppiä).

Konna tajusi treenien aikana todella nopeasti mistä on kyse. Treenien jo päätyttyä tiputin kepin vahingossa kädestäni, jolloin Konna nosti kerta kerran jälkeen kepin ja tarjosi sitä minulle. Tässä vaiheessa oli palkattava avokätisesti, kun se teki tuon täysin oma-aloitteisesti. Se ei olisi millään meinannut lopettaa ja siitä näki, miten päässä raksutti, kun se keksi itse mitä pitää tehdä. Vielä tässä vaiheessa ei oltu harjoiteltu kepin nostamista maasta, lähinnä vain sen ottamista kädestä ja sen pitämistä suussa.

Päivi myös suositteli ottamaan taas naksuttimen käyttöön, jotta pystyn oikea-aikaisemmin kertomaan sille, mitä se teki oikein ja halutusti. Aloitettiin naksuttelemaan heti eilen helpoista jutusta, kyllä tuo näyttää vielä tajuavan naksauksen idean. Saatiin myös hyvää palautetta siitä, miten hyvin Konna seuraa tekemisiäni ja hakee tukea minusta, nyt täytyy sitten keskittyä siihen, että se äkkäisi asioita enemmän itse, jotta se tulee entistä varmemmaksi tekemisistään.

Kävin tänään hakemassa kunnollisen noutokapulan ja treenattiin jo muutama lyhyt pätkä niin, että Konna käyttää kapulaa suussaan samalla kun pidän kapulaa kädessäni. Muutaman kerran se jo otti kapulan kokonaan itselleen, mistä sai hurjat kehut.

Kapulanhakureissulla törmättiin pieneen pihakoirapentuun, joka osoittautui Nybygårdsin X-pentueen Xaraksi. Olin ihan äimänä, kun en ole täällä aikaisemmin törmännyt kuin yhteen pihakoiraan. Olivat matkalla pentukouluun, josta en myöskään tiennyt vaikka siinä ihan vieressä melkein asutaan.

Konna yritti komentaa pentuja (pentukoulun alkamista odotteli myös pikkuinen chihuahua), se ei ole juurikaan pieniä pentuja nähnyt, ihmetteli varmaan hajua ja sitä (ihmisen mielestä ihanaa) pennun koheltamista. Kohelsi se toki itsekin, ei malttanut pysyä aloillaan lainkaan.

Pentujen näkemisen jälkeen sitä aina miettii kuinka mukava olisi kasvattaa laumaa jossain vaiheessa yhdellä nelijalkaisella. Nimenomaan mukavaa, enkä siihen vielä ryhtyisi, sillä syyt ovat itsekkäitä (toisaalta, mitkä valintamme eivät olisi?). En kyllä taitaisi ihan vielä jaksaakaan pentuaikaa uudestaan - ei sillä, etteikö meillä olisi mennyt kaikki hyvin, mutta kun ne on pieninä niin avuttomia toheloita! Nykyään on niin helppoa, en oikeastaan edes muista minkälaista on virittää kerta kerran jälkeen uusia sanomalehtiä lattialle ja opettaa pennulle asioita alusta alkaen. Ehkä se tapahtuu sitten, kun osaan perustella itselleni toisen koiran tarpeellisuuden, myös Konnan kannalta. Siihen voi mennä joko hetki tai vuosia.